Tuesday, November 27, 1990

Afrikan luonnonmetsät ja maatalous



Metsät, väestönkasvu ja peltomaan tarve liittyvät erottamattomasti toisiinsa

Vielä 10,000 vuotta sitten maapallon kamaraa peittivät sankat metsät. Metsiä arvellaan kasvaneen parhaillaan 6200 miljoonalla hehtaarilla, 48 prosentilla maapallon koko maa-alasta. Nykypäivään tultaessa metsät ovat huvenneet kolmanneksella, 4100 miljoonaan hehtaariin.
Puuttomaksi 100 vuotta sitten hakattua rinnettä Etiopian ylängöllä. Alueelle sittemmin viljelty harvakseltaan karjan laidunnuksen kestävää eukalyptusta.


Metsät ovat vähenneet kuluneella ajanjaksolla keskimäärin 0,21 miljoonaa hehtaarilla vuodessa. Se ei sinänsä ole paljon, vastaahan se esimerkiksi vain yhtä prosenttia Suomen metsäalasta.

Parin viime vuosikymmenen ajan maapallon metsät ovat kuitenkin ruvenneet hupenemaan aivan uudella vauhdilla sillä - niinkuin monen muun asian yhteydessä maapallolla - muutos ei enää seuraa keskiarvoa, vaan on jyrkässä nousussa. Tänään metsiä häviää, pääosaksi kehitysmaissa, aikaisempaan verrattuna 50-kertaisella nopeudella, noin 11 miljoonaa hehtaaria vuodessa.

Metsä raivataan pelloksi

Kehitysmaiden metsähistoriaa, kuten myös tämän päivän tapahtumia, kuvataan tavallisesti metsien hävittämiseksi. Sana hävittäminen sisältää tässä yhteydessä voimakkaan kielteisen arvolatauksen. Onko metsän hävittäjä kehitysmaan paikallinen ihminen: kyläläinen, maanviljelijä, joka ahneesti ja tietämättömyyttään polttaisi, kaskeaisi ja ylilaiduntaisi metsät ja lopulta viimeiset pensaikotkin ympäristöstään? Onko tämä ajatusrakennelma, metsien hävittäminen, liian yksioikoinen tuomio paikallisten asukkaiden toimille?

Kaikkialla maapallolla metsien vähenemisen perussyy on niiden uudisraivaus pelloksi. Uudisraivaukseen perustui länsimaiden kulttuurin nousu. Maatalouden kehittämiseen metsää raivaamalla piti perustua myös Afrikan ja muiden tropiikin kehitysmaiden tulevaisuus.

Uutta peltoa raivattiin sitä mukaa kuin väkiluku kasvoi. Länsimaissa sääntö piti paikkansa aina 1900-luvun puoliväliin. Sen jälkeen maanviljelyn menetelmät kehittyivät niin että peltojen keskisato nousi. Nousseet sadot ja hidastunut väestön kasvu lopettivat uudisraivauksen Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Niin kävi myös Suomessa.

Mutta kehitysmaissa metsän raivuu pelloksi ja kaskeaminen jatkuvat edelleen. Siihen on kaksi selitettä. Ensimmäinen on väestön kasvu. Sitä vauhdittavat kohentunut terveydenhoito, ja useissa kehitysmaissa hieman noussut elintaso. Toinen selite on peltokasvien alhainen keskisato. Varsinkaan Afrikassa sitä ei ole saatu nousuun.

Kasvava väestö tarvitsee lisäpeltoa

Afrikan maissa väestö kasvaa noin 3 prosenttia vuodessa. Näin esimerkiksi Etiopian väkiluku kaksinkertaistuu 25 vuoden välein. Väestönkasvun voi arvioida vielä kiihtyvän entisestään, jos maatalous saadaan tuottamaan niin että aliravitsemus poistuu. Siten on jo käynyt niissä Afrikan maissa joissa ruoan tuottaa vapaa maanviljelijä, kuten Keniassa ja Zimbabwessa.

Afrikan oloissa perhe tarvitsee peltoa 0,4 hehtaaria henkeä kohti. Sillä alalla viljelijä kasvattaa vuodessa riittävän sadon yhden perheenjäsenen ravinnoksi. Kun perheeseen syntyy lapsi, isä raivaa lisää peltoa 0,4 hehtaaria torjuakseen kasvanutta perhettä uhkaavan nälän. Uudisraivio tehdään maalle, missä viljakasvi rupeaa tuottamaan välittömästi: metsään.

1960-luvulla Etiopian silloinen 25-miljoonainen kansa kasvoi nopeudella, josta voi 0,4 hehtaarin säännön mukaan laskea vuosittain tarvittavan uudisraivioiden määrän. Uutta peltoa tarvittiin 400,000 hehtaaria vuodessa, jotta ruoantuotanto olisi pysynyt väkiluvun kasvun vauhdissa.

Vanhoista ilmakuvista, uusista satelliittikuvista ja metsäarkistosta on voitu päätellä Etiopian metsien häviämisen todellinen nopeus. Metsähistorian tilasto kertoo että metsää hävisi 1960-luvulla vajaa puoli miljoonaa hehtaaria vuodessa, saman verran kuin väestön kasvusta voi laskea.

1970-luvulla metsien häviön, väestönkasvun ja pellonraivuun yhtälö ei enää pitänyt. Keskusylänkö ja maanpohjoisosa oli raivattu lähes metsättömäksi, eikä uudismaata enää löytynyt. Se oli Etiopiassa 1980-luvun puolivälissä syntyneen nälänhädän osasyy.

Niissä Afrikan maissa missä metsää on vielä jäljellä, sitä raivataan pelloksi yhä kiihtyvällä vauhdilla. Viime vuosikymmenellä metsien häviö oli nopeinta Norsunluurannikolla ja Zairessa. Siellä väestö myös kasvaa nopeimmin; siellä ei ole ollut liioin nälänhätää. Varsinkin Norsunluurannikon viimeisten metsien kohtalo näyttää toivottomalta ellei väestönkasvun, ruoantuotannon ja pellontarpeen ongelmaan löydy ratkaisua.

Miksi Afrikan peltojen keskisato ei nouse?

Vihreän vallankumouksen käynnistyessä, parikymmentä vuotta sitten, kehitysmaiden maatalouden uskottiin vihdoin kohenevan. Uusilla lajikkeilla, lannoituksella ja muilla kehittyneillä viljelymenetelmillä peltojen keskisadon arvioitiin kokevan samanlaisen nousun kuin länsimaissa oli tapahtunut toisen maailmansodan jälkeen.

Sadot todella kääntyivät nousuun, mutta vain Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Sen sijaan Afrikassa peltojen keskisato polkee edelleen paikallaan. Maailmanpankki joutui toteamaan, että vihreä vallankumous on Afrikassa liikaa kiinni lannoitteista. Niihin ei ollut enää varaa 1970-luvun energiakriisin jälkeen.

Lannoittamatta uudet, jalostetut lajikkeet eivät tuota sen kummemmin kuin maatiaisetkaan. Maatiaislajikkeilla on sitäpaitsi puolellaan parempi viljelyvarmuus. Sitä Afrikan viljelijä arvostaa.

Afrikan maatalouden kehitysohjelmien on sopeuduttava tosiasiaan: jos viljaa viljellään viljan perään, maatiaisilla kylväen ja lannoittamatta, peltojen keskisato ei nouse tulevaisuudessakaan.

Uusi viljelymenetelmä koeajossa

Koska Afrikan ruoantuotantoon ei ole löytynyt ratkaisua länsimaisen maanviljelyn menetelmin, sitä ruvettiin etsimään perinteisestä peltoviljelystä. Jo ennen eurooppalaisten tuloa afrikkalaisella viljelijällä oli tapana kasvattaa puuvartisia kasveja ja yksivuotisia viljakasveja samalla maalla. Esimerkiksi Etiopiassa teffhirssi (Eragrostis tef) kylvettiin paikallisen akaasian (Acacia albida) sekaan. Akaasiapuista, joita kasvoi 50-100 kappaletta hehtaarilla, saatiin polttopuuta ja sen lehdistä sekä paloista karjanrehua.

Tärkein akaasian ominaisuus on typensidonta, joka koituu sen juurella elävän viljan hyväksi. Niinkuin suomalainen leppä tai apila, akaasia sitoo ilman typpeä juurinystyröihinsä ja parantaa maan viljavuutta. Tutkimus on jo osoittanut, että lannoittamattoman viljan sato nousee akaasian alla kymmeniä prosentteja aukeaan maahan verrattuna.

Afrikan viljelijän jo muinoin keksimästä viljelymenetelmästä on nyt kehitetty kasvinviljelytieteen ja metsänhoitotieteen rajamaille uusi oppiaine, peltometsäviljely (engl. agroforestry). Peltometsäviljelyä tutkitaan parhaillaan kuumeisesti sekä kuivan että kostean tropiikin maissa. Peltometsäviljelyä harjoitetaan jo käytännön mittakaavassa Keniassa. Sudanissa sen avulla torjutaan aavikoitumista.

1980-luvun havaintoja

Peltometsäviljelyn tutkimus käynnistyi toden teolla vasta 1970- ja 1980-luvun vaihteessa, kun Keniaan perustettiin sitä varten kansainvälisesti rahoitettu tutkimuslaitos ICRAF (International Council for Research in Agroforestry). Sille annettiin haasteeksi elvyttää peltometsäviljelyyn jo nimenomaan Afrikkaan syntyneet vanhat menetelmät, kehittää niitä, soveltaa ne uusiin oloihin sekä löytää uusia viljelymenetelmiä.

1980-luvun aikana peltometsäviljelyn tutkimuksesta löytyi kaksi havaintoa, joista on virinnyt toivoa ratkaisun löytymiseksi kehitysmaiden väestön, ruoantuotannon ja ympäristön ongelmaan.

Ensimmäinen havainto liittyy peltometsäviljelyn perinteisiin muotoihin. Niiden nimittäin havaittin kehittyneen pisimmälle siellä, missä väestö kasvaa nopeimmin ja missä pellon tarvekin on suurin.

Esimerkkejä on sekä Afrikasta että Aasiasta. Tansaniassa, Kilimanjaro-vuoren rinteellä chagga-heimoon kuuluvat viljelijät kasvattavat satoisassa kolmikerrosviljelyssä polttopuuta, banaania ja papua. Indonesiassa lähes koko Jaavan saari on tehokkaassa kolmikerrosviljelyssä.

Kun väestöpaine nousee riittävän suureksi, maankäyttö hakeutuu automaattisesti peltometsäviljelyyn. Sen edellytys on kuitenkin vakiintunut maan hallinta. Peltometsäviljelyssä olevan maan täytyy olla viljelijän pysyvässä hallinnassa kuten Kilimanjarolla, tai mieluiten todellisessa maanomistuksessa kuten Jaavalla.

Toinen 1980-luvun peltometsäviljelyn merkittävä havainto on Länsi-Keniasta, Kagamegasta. Viljelijät tuottavat esimerkiksi myytävää pienrakennus- ja polttopuuta silkkitammella (Grevillea robusta) ja kasvattavat puurivien välissä maissia. Vaikka Kagamegan metsät on perinteisessä mielessä jo hävitetty, puuvartisen biomassan määrä on peltometsäviljelyn ansiosta kääntynyt nousuun. Puuvarojen inventoinnista saatiin yllättävä tulos: missä on eniten väestöä, missä maa on tehokkaimmassa viljelyssä, siellä on myös eniten puuta.

Vihreä vallankumous Afrikkaan

Metsän uudisraivuu pelloksi on tropiikin maissa väistämätöntä niin kauan kuin niiden väestö kasvaa nykyisellä vauhdilla. Vielä kasvavat kehitysmaiden luonnonmetsät voi pelastaa vain ratkaisu väestönkasvun, ruoantuotannon ja pellontarpeen ongelmaan. Peltometsäviljely on eräs keino lisätä puuvartista biomassa hävitetyn metsän tilalle.

Peltometsäviljelyltä odotetaan nyt sitä vihreää vallankumousta, joka jäi ihmeriisinä tulematta Afrikkaan.

Veli Pohjonen

Käsikirjoitus 27.11.1990, web-teksti 7.12.2016

No comments: