Thursday, February 09, 2017

Kehitysmaiden luonnon kolmiodraama - väestönkasvu, peltomaan tarve ja metsien häviö liittyvät erottamattomasti toisiinsa


Kehitysmaissa häviää metsää vuosittain yli 10 miljoonaa hehtaaria. Paikallista maaseudun väestöä siitä ei tule kuitenkaan syyttää. Metsän uudisraivuu pelloksi on tropiikin maissa väistämätön niin kauan kuin niiden väestö kasvaa nykyisellä vauhdilla. Vielä kasvavat kehitysmaiden luonnonmetsät voi pelastaa vain ratkaisu väestönkasvun, ruoantuotannon ja pellontarpeen ongelmaan. Peltometsäviljelystä odotetaan tuota ratkaisua.

Vielä 10'000 vuotta sitten maapallon kamaraa peittivät sankat metsät. Metsiä arvellaan kasvaneen parhaillaan 6'200 miljoonalla hehtaarilla, 48 prosentilla maapallon koko maa-alasta. Nykypäivään tultaessa metsät ovat huvenneet kolmanneksella, 4'100 miljoonaan hehtaariin.

Metsiä on kuluneella ajanjaksolla hävinnyt keskimäärin 0,21 miljoonaa hehtaaria vuodessa. Se ei sinänsä ole paljon, vastaahan se esimerkiksi vain yhtä prosenttia Suomen metsäalasta.

Parin viime vuosikymmenen ajan maapallon metsät ovat kuitenkin ruvenneet hupenemaan aivan uudella vauhdilla sillä - niinkuin monen muun asian yhteydessä maapallolla - muutos ei enää seuraa keskiarvoa, vaan on jyrkässä nousussa. Tänään metsiä häviää, pääosaksi kehitysmaissa, aikaisempaan verrattuna 50-kertaisella nopeudella, noin 11 miljoonaa hehtaaria vuodessa. Se vastaa Suomen kaikkien metsien paljaaksi hakkuuta joka toinen vuosi.

Metsä raivataan pelloksi

Kehitysmaiden metsähistoriaa, kuten myös tämän päivän tapahtumia, kuvataan tavallisesti metsien hävittämiseksi. Onko se liian yksioikoinen tuomio paikallisten asukkaiden toimille

Kaikkialla maapallolla metsien vähenemisen perussyy on ollut niiden uudisraivaus pelloksi. Uudisraivaukseen perustui länsimaiden kulttuurin nousu. Maatalouden kehittämiseen metsää raivaamalla  piti perustua myös Afrikan ja muiden tropiikin kehitysmaiden tulevaisuus.

Uutta peltoa raivattiin sitä mukaa kuin väkiluku kasvoi. Länsimaissa sääntö piti paikkansa aina 1900-luvun puoliväliin. Sen jälkeen maanviljelyn menetelmät kehittyivät niin että peltojen keskisato nousi. Nousseet sadot ja hidastunut väestön kasvu lopettivat uudisraivauksen Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Niin kävi myös Suomessa.

Mutta kehitysmaissa metsän raivuu pelloksi ja kaskeaminen jatkuvat edelleen. Siihen on kaksi syytä. Ensimmäinen on väestön kasvu. Sitä vauhdittavat kohentunut terveydenhoito, ja useissa kehitysmaissa hieman noussut elintaso. Toinen syy on peltokasvien alhainen keskisato. Varsinkaan Afrikassa sitä ei ole saatu nousuun.

Afrikka tarvitsee lisäpeltoa

Afrikan maissa väestö kasvaa noin kolme prosenttia vuodessa. Näin esimerkiksi Etiopian väkiluku kaksinkertaistuu aina 25 vuoden välein. Väestönkasvun voi arvioida vielä kiihtyvän entisestään, jos maatalous saadaan tuottamaan niin että aliravitsemus poistuu. Siten on jo käynyt niissä Afrikan maissa joissa ruoan tuottaa vapaa maanviljelijä, kuten Keniassa ja Zimbabwessa.

Afrikan oloissa perhe tarvitsee peltoa 0,4 hehtaaria henkeä kohti. Sillä alalla viljelijä kasvattaa vuodessa riittävän sadon yhden perheenjäsenen ravinnoksi. Kun perheeseen syntyy lapsi, isä raivaa lisää peltoa 0,4 hehtaaria torjuakseen kasvanutta perhettä odottavan nälän. Uudisraivio tehdään metsään.

1960-luvulla Etiopian silloinen 25-miljoonainen kansa tarvitsi vuodessa 400'000 hehtaaria uudisraiviota pitääkseen ruoantuotannon väkiluvun kasvun vauhdissa. Metsähistorian tilasto kertoo että saman verran metsää myös hävisi 1960-luvulla. 1970-luvulla tilanne muuttui. Keskusylänkö ja maan pohjoisosa oli raivattu jo lähes metsättömäksi, eikä uudismaata enää löytynyt. Se oli Etiopiassa 1970-luvun puolivälissä syntyneen nälänhädän osasyy.

Niissä Afrikan maissa missä metsää on vielä jäljellä, sitä raivataan pelloksi yhä kiihtyvällä vauhdilla. Viime vuosikymmenellä metsien häviö oli nopeinta Norsunluurannikolla ja Zairessa. Siellä väestö myös kasvaa nopeimmin; siellä ei ole ollut liioin nälänhätää. Varsinkin Norsunluurannikon viimeisten metsien kohtalo näyttää toivottomalta ellei väestönkasvun, ruoantuotannon ja pellontarpeen ongelmaan löydy ratkaisua.

Miksi Afrikan peltojen keskisato ei nouse?

Vihreän vallankumouksen käynnistyessä, parikymmentä vuotta sitten, kehitysmaiden maatalouden uskottiin vihdoin kohenevan. Uusilla lajikkeilla, lannoituksella ja muilla kehittyneillä viljelymenetelmillä peltojen keskisadon arvioitiin kokevan samanlaisen nousun kuin länsimaissa oli tapahtunut toisen maailmansodan jälkeen.

Sadot todella kääntyivät nousuun, mutta vain Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Sen sijaan Afrikassa peltojen keskisato polkee edelleen paikallaan. Maailmanpankki joutui toteamaan että vihreä vallankumous on Afrikassa liikaa kiinni lannoitteista. Niihin ei ollut enää varaa energiakriisien jälkeen.

Lannoittamatta uudet, jalostetut lajikkeet eivät tuota sen kummemmin kuin maatiaisetkaan. Maatiaislajikkeilla on sitäpaitsi puolellaan parempi viljelyvarmuus. Sitä Afrikan viljelijä arvostaa.

Afrikan maatalouden kehitysohjelmien on sopeuduttava tosiasiaan: jos viljaa viljellään viljan perään, maatiaisilla kylväen ja lannoittamatta, peltojen keskisato ei nouse tulevaisuudessakaan.

Uusi viljelymenetelmä koeajossa

Koska Afrikan ruoantuotantoon ei ole löytynyt ratkaisua länsimaisen maanviljelyn menetelmin, sitä ruvettiin etsimään perinteisestä peltoviljelystä. Jo ennen eurooppalaisten tuloa afrikkalaisella viljelijällä oli tapana kasvattaa puuvartisia kasveja ja yksivuotisia viljakasveja samalla maalla. Esimerkiksi Etiopiassa teffhirssi kylvettiin paikallisen akaasian (Acacia albida) sekaan. Akaasiapuista, joita kasvoi noin 50-100 kappaletta hehtaarilla, saatiin polttopuuta ja sen lehdistä sekä paloista karjanrehua.

Tärkein akaasian ominaisuus on typensidonta, joka koituu sen juurella elävän viljan hyväksi. Niinkuin suomalainen leppä tai apila, akaasia sitoo ilman typpeä juurinystyröihinsä ja parantaa maan viljavuutta. Tutkimus on jo osoittanut että lannoittamattoman viljan sato nousee akaasian alla kymmeniä prosentteja aukeaan maahan verrattuna.

Afrikan viljelijän jo muinoin keksimästä viljelymenetelmästä on nyt kehitetty kasvinviljelytieteen ja metsänhoitotieteen rajamaille uusi oppiaine, peltometsäviljely (engl. agroforestry). Peltometsäviljelyä tutkitaan parhaillaan kuumeisesti sekä kuivan että kostean tropiikin maissa. Peltometsäviljelyä harjoitetaan jo käytännön mittakaavassa Keniassa. Sudanissa sen avulla torjutaan aavikoitumista.

Peltometsäviljelyltä odotetaan Afrikan vihreää vallankumousta, kehittyvää maanviljelyä pehmein, paikallisin menetelmin. Jos peltometsäviljelyllä saadaan viljojen sato nousuun, se metsittää Afrikan maaseutua uudella tavalla. Samalla paine viimeisten luonnonmetsien uudisraivuuseen vähenee.

Peltometsäviljelyssä on kehitysmaiden maankäyttöä missä monivuotisten puuvartisten kasvien kanssa viljellään samalla peltolohkolla yksivuotisia hyötykasveja. Peltometsäviljelyä tutkitaan parhaillaan kuumeisesti sekä trooppiisen Afrikan, Aasian että Latinalaisen Amerikan maissa. Peltometsäviljelyä harjoitetaan jo käytännön mittakaavassa muun muassa Keniassa. Sudanissa sen avulla torjutaan aavikoitumista. Peltometsäviljelystä odotetaan sitä kehitysmaiden maatalouden ratkaisua, joka jäi vihreässä vallankumouksessa ihmeriiseineen, lannoitteiseen ja koneineen köyhimpiin maihin tulematta.

Peltometsäviljely on pienviljelyä tyypillisimmillään, sillä yhden perheen näin viljelemä peltoala on kooltaan hehtaarin, parin luokkaa.

Peltometsäviljely on kaikissa vaiheissaan käsityötä. Koneettomassa viljelyssä pellolla kasvavista puista ei ole haittaa. Taitavasti peltometsäviljelyyn valitut lajit tukevat toistensa kasvua ja tuottavat yhdessä enemmän satoa kuin erikseen kasvatettaessa.

Oppiaineena peltometsäviljely sijoittuu kasvinviljelytieteen ja metsänhoitotieteen rajamaille vai onko se pudonnut niiden väliseen kuiluun, koska peltometsäviljelyä ruvettiin vakavasti kehittämään vasta 1980-luvulla.

Kyseessä perinteinen menetelmä

Peltometsäviljely ei ole kuitenkaan uusi kasvin- ja metsänviljelyn keksintö. Päinvastoin, peltometsäviljelyon vanhastaan tunnettu ja viljelijöiden yleisesti käyttämä menetelmä tropiikin maissa.

Jo ennen eurooppalaisten tuloa afrikkalaisella viljelijällä oli tapana kasvattaa puuvartisia kasveja ja yksivuotisia viljakasveja samalla maalla. Esimerkiksi Etiopiassa teffhirssi (Eragrostis tef) kylvettiin paikallisen akaasian (Acacia albida) sekaan. Akaasiapuista, joita kasvoi noin 50-100 kappaletta hehtaarilla saatiin, polttopuuta ja sen lehdistä sekä paloista karjanrehua.

Viljojen, puutarhakasvien ja puiden sekaviljelyä on vain väheksytty pitkään, kun kehitysmaiden kasvin ja metsänviljelyä yritettiin kehitettiin omia teitään. Peltometsäviljelyn kehittämisen esteenä oli siirtomaakauden plantaasiajattelun taakka: silloin uskottiin laajan mittakaavan menetelmiin. Laaja mittakaava jäi kuitenkin kehitysmaiden väestönkasvun alle.

Vasta 1980-luvulla peltometsäviljelyn etuja pienviljelyssä alettiin arvostaa. Nyt haasteena on elvyttää peltometsäviljelyn vanhat menetelmät, kehittää niitä, soveltaa ne uusiin oloihin sekä löytää uusia menetelmiä.

Väestönkasvu avainasemassa

Kun peltometsäviljely kehittyi omia teitään, sen leviämisestä on löytynyt mielenkiintoinen laki. Edistyneimmät peltometsäviljelyn menetelmät on siellä missä väestönkasvu on suurinta, missä itse asiassa pellontarve on suurinta. Esimerkkejä on kolme (i) Tansania, chaggaheimon kolmikerrosviljely, (II) Kenia, Länsi-Kenian poltto ja kotitarvepuun ympärille kehittynyt menetelmä ja (iii) Indonesia, Jaavan kotipuutarhat.

Kun väestöpaine nousee riittävän suureksi, maankäyttö hakeutuu automaattisesti peltometsäviljelyn menetelmiin. Tässä on kuitenkin edellytyksenä vakiintunut maanomistusolo. Viljelyssä olevan maan maan täytyy olla viljelijän pysyvässä omistuksessa, mieluiten maanmittausttoimituksen ja rekisteröinnein todennettua. Näin on esimerkiksi Keniassa.

Peltometsäviljelyn kehittyneillä muodoilla on mielenkiintoinen seuraamus. Niiden vaikutuksesta puuvartisen biomassan määrä kääntyy nousuun. Näin on käynyt sekä Jaavalla, Tansaniassa että Keniassa. Metsä käsitteenä on ehkä hävinnyt peltometsäviljelyn tieltä, mutta puuvarat ovat nousussa. Peltometsäviljely on eräs keino lisätä puuvartista biomassa hävitetyn metsän tilalle.

Akaasioita pellolla

Laajimmalle Afrikassa jo levinnyt peltometsäviljelyn muoto on sekaviljely (intercropping). Tyypillinen esimerkki on akaasioiden kasvattaminen hajapuina pellolle. Merkittävin laji on Acacia albida (apple ring acacia, palko muistuttaa leikattua omenankuorta). Se kasvaa läpi koko Sahelin vyöhykkeen.

Acacia albida on typensitoja ja ruokkii sen alla kasvavia viljoja paitsi typellä myös muilla ravinteilla joita se pumppaa syvällä juuristollaan lehvästöönsä ja pudottaa sittemmin karikkeena maahan. Tutkimus on jo osoittanut että lannoittamattoman viljan sato nousee akaasian alla kymmeniä prosentteja aukeaan maahan verrattuna.

Acacia albidan erikoisetu kasvinviljelyssä on se että se pudottaa lehtensä sadeajan koittaessa ja puhkeaa uuteen lehteen sadeajan loputtua. Sykli on ihanteellinen sadeaikana akaasian alla viljeltäville viljoille kuten myös sen alta kuivana aikana varjoa hakevalle karjalle. Acacia albidaa FAO suosittelee jätettäväksi kehitysmaiden pelloille n. 50 kpl/ha aina kun se menestyy. Acacia albidan alla viljellään mm. maissia, vehnää, durraa ja hirssejä.

Toinen tärkeä sekaviljelyn puulaji on Acacia senegal, arabikumin (gum arabic) päätuottaja, jota kasvatetaan varsinkin Sudanissa. Arabikumi on Sudanin tärkeimpiä vientituotteita, ja sen tuottaminen on niin muodoin viljelijän tärkeä tulolähde. Arabikumipuiden seassa viljellään esimerkiksi sesamia.

Monikäyttöpuut parhaita

Peltometsäviljelyssä käytetyt puulajit ovat ns. monikäyttöpuita. Lähes aina viljeltävää puuta käytetään polttopuuksi. Peltometsäviljelyssä puita ei yleensä kuitenkaan korjata kantoon hakkaamalla, vaan karsimalla puista oksia. Menetelmiä on useita, mm.  ns. keräpäämenetelmä (pollarding), missä vesova puu katkaistaan rinnankorkeudelta ja vesomisen annetaan tapahtua vuohensyömärajan yläpuolella.

Käytäväviljely

Käytäväviljelyä (alley cropping) käytetään varsinkin Keniassa. Käytävän muodostavat esimerkiksi sillkitammet (Grevillea robusta), joiden välissä viljellään papua.

Aavikoitumisen torjunta

Valkoisen Niilin metsänviljelyalueet ovat aiemmin pensassavannin peittämää maata, mistä metsä on hävinnyt ihmisen tieltä. Tässä maakunnassa, Saharan etelälaidalla, on kyliä viiden kilometrin välein. Vaikka hiekkadyynien ja matalan pensassavannin vuorottelema maa näyttää lohduttomalta asua, kyläläiset saavat siitä elantonsa viljelemällä lyhyisiin sateisiin tyytyviä viljoja: sesamia ja hirssiä.

Vilja kasvaa loivilla hiekkadyyneillä. Dyynien välinen maa on viljavampaa, mutta vaikeammin kuokittavaa savea, joka kasvaa tuulelta suojaavia akaasioita. Hiekkadyynit makaavat saven päällä, ja koska ne ovat verraten matalia, syväjuuriset kuivan maan viljat kasvavat juurensa hiekan läpi pohjamaan saveen.

Pellonraivaus on Sudanin metsien häviämisen pääsyy. Kun tuulelta suojaavat metsät vähenevät kylien välillä, aavikon leviämistä jo raivatuille peltotilkuille on vaikea estää.

Valkoisen Niilin metsänistutuksen tuli siksi sopeutua paitsi luonnonvoimiin, myös väestönkasvun aiheuttamaan paineeseen raivata lisäpeltoa, ja raivata sitä metsältä.  Metsälle ei Sudanissa ole tarjolla liikeneviä peltomaita.

Kyläläiset avainasemassa

Sudanilainen peltometsäviljely on kylämetsätaloutta tyypillisimmillään, lähimpänä ruohonjuuritasoa. Viljelijät kyllä hyväksyvät menetelmän ja rupeavat kasvattamaa puita maillaan kun huomaavat peltokasvien sadon nousevan.

Viljelijöiden hyväksynnästä kertoo parhaiten taimien menekki. Tietotaidon siirto on onnistunut kun taimille syntyy niin kova kysyntä, että taimitarhat eivät ehdi tuottaa taimia viljelijöille riittävästi. Näin Valkoisella Niilillä on jo osin tapahtunutkin.

Kylämetsitys alkaa monikäyttöpuiden ja peltometsäviljelyn tietoiskulla. Pamfletein, kuvin, ja parhaimmillaan maastoautolla liikuteltavin videolaittein varustettu maa ja metsätalousneuvoja kiertää viljelykauden alla kylissä. Tietoiskunsa päätteeksi hän jakaa kyläläisille ilmaisia taimia viljeltäviksi talojen puutarhoihin ja takapihoille.

Takapihan puista pitävät huolen yleensä naiset. Talousjätteiden ja tiskivesien voimalla he saavat puut ripeästi kasvuun. Takapihalla nopeasti kasvava puu on paras kerhoneuvoja; kun naapuri oivaltaa näkemällä monikäyttöpuiden edut, hänkin haluaa taimia.

Seuraavana vuonna neuvoja avustaa kyläläisiä perustamaan oman kylämetsikkönsä. Yleensä se viljellään kylän päällikön maalle. Kylämetsiköllä on kokoa muutamia hehtaareja, tai aina 50 hehtaariin saakka. Se viljellään riveihin, 3 tai 4 metrin välein. Alkuvaiheessa tarvitaan ehkä aitaus alueella laiduntavien eläinten vuoksi.

Kun kylämetsän taimikko on vakiintunut, kasvanut parin metrin mittaan, käynnistyy peltometsäviljely. Pensastavat puut harvennetaan yhteen runkoon. Rivivälit kuokitaan ja niihin istutetaan sesamia, hirssiä, papuja tai vesimelonia.

Sahelin vihreä aalto

Peltometsäviljelyn etu avomaan viljelyyn verrattuna on viljan satotason nousu. Se on sitä merkittävämpi mitä tuulisempi kylän seutu on, mitä pahemmin hiekka pöllyää viljelymaille. Valkoisen Niilin viljelijät ovat parhaimmissa tapauksissa kertoneet kolminkertaisista sesamsadoista puurivien välissä verrattuna kylän toisella puolella kasvaneisiin avomaan sesamin satoihin.

Mutta peltometsäviljelyn suurin merkitys Sahelilla on siinä, että sopivien puiden avulla uutta peltoalaa voidaan ottaa käyttöön metsänrajalta hiekalle päin. Uutta peltomaata joka tapauksessa tarvitaan kasvavalle väestölle. Pellon valtaaminen hiekkadyyneiltä on ainut mahdollisuus suojella vielä kasvavia savannimetsiä.

Peltometsäviljelystä odotetaan nyt sitä vihreäävallankumousta, joka jäi ihmeriisinä tulematta Afrikkaan. Sudanissa peltometsäviljely on jo mennyt kyliin. Peltometsäviljely on avain vihreään aaltoon minkä Sahelin kasvava väestö tarvitsee selviytyäkseen jokapäiväisessä elämässään aavikoitumisen kanssa.

Pellon ja metsän välillä näyttää olevan Afrikassa sovittamaton ristiriita. Peltojen satotason ei voi ennustaa nousevan 1990-luvulla sen kummemmin kuin aikaisemmin. Väestö kasvaa edelleen, mieluummin kiihtyen kuin hidastuen. Tropiikin luonnonmetsien laaja häviö on ihmiskunnan tragedia 2000-luvulla.

Veli Pohjonen

Käsikirjoitus 17.8.1990. Web-teksti 9.2.2017

No comments: