Friday, May 26, 2017

Turvesuon pohja ei jää joutilaaksi


Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, vain 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu omistajalleen. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon, jossa on jäljellä mustaa pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä. Mitä turvesuon pohjalle pitäisi tehdä?

Suopohjalla on monet käyttömahdollisuudet. Suopohjan voi soistaa, ja sen voi padota lintujärveksi. Suopohja on lähes valmista peltoa viljalle ja heinälle. Sillä voi kasvattaa erikoisia yrttejä ja mausteita. Suopohjan voi kehittää marjanviljelyyn maaksi. Suopohjan voi metsittää kuitu- ja tukkipuulle. Ja suopohjan voi pitää edelleen energian tuotannossa viljelemällä siinä uusia biomassakasveja.

Suopohjien peltoviljelyyn kannustaa Isak Brennerin esimerkki. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti jo 1600-luvulla kydötysmenetelmän. Suo ensin kuivattiin ja sen pinta poltettiin. Seuraavaksi pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa antoi hyvän sadon muutamia vuosia. Kun viljan sato laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaaksoon.

Eikö 1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen ole vain nykyaikainen muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä? Turpeen kytöliekki palaa edelleen, ei hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Peltoviljelyn kannalta nykyaikainen turvetuotanto on kirkkoherran kehittämää kydötystä etevämpi. Nyt raaka, viljelyyn kehnosti soveltuva pintaturve nostetaan imuvaunuilla ja kuljetetaan rekoilla pois suolta, peltokasvien tieltä.

Viljava pohjaturve on esillä, kun polttoturpeen nosto on ohi. Lämpövoimalasta tulevan tuhkankin voi palauttaa suopohjalle, varsinkin jos turpeen tuhkan höystää monipuolisemmalla puun tuhkalla.

Vaikka Isak Brenner kehitti suoviljelyn nimenomaan rukiille, suopohjat soveltuvat paremmin rehuviljalle, etenkin kauralle. Se on runsasjuurisempi kuin ohra, on siten puskuroituneempi suopohjan epätasaisuuksiin ja tuottaa tasaisempia satoja.

Laajin suopohjan viljelykokemus on Tohmajärveltä, Pohjois-Karjalasta. Kymmenien hehtaarien laajuinen, EU-mittakaavan kauranviljely alkoi 1990-luvun lopulla Valkeasuolla, alueen vanhimmalla polttoturvesuolla.

Myös metsitys suopohjilla tunnetaan hyvin, sillä kokemuksia on jo 50 vuoden ajalta. Vanhimmat metsänviljelykokeet kasvavat Pohjois-Hämeessä, Kihniön Aitonevalla.

Jos suopohjalle jää turvetta enintään 30 cm, siihen viljellyistä puista nopeimmin ja runsaspuustoisimmaksi kasvaa rauduskoivu. Sen kasvu vastaa kangasmaan mustikkatyypille tai hyvälle kivennäismaan pellolle viljellyn rauduskoivikon kasvua.

Metsänhoitoon on suopohjalla panostettava. Ojaston on vedettävä jatkuvasti. Pohjaturve on karua, ja sen lannoittaminen on tarpeen viljelyn yhteydessä ja myöhemminkin. Lannoituksen tulee olla täsmälannoitusta niin ravinteiden osalta kuin levitystavaltaan. Puuntuhkasta on hyviä lannoituskokemuksia muun muassa Muhoksen tukimusasemalla.

Luontevin arvio 2000-luvun Suomessa on, että vanhoista turvesuon pohjista pääosa viljellään talousmetsäksi, kuitu- ja tukkipuulle. Viljelymetsä toteuttaa samalla erästä Kioton kansainvälisen ilmastokokouksen tavoitetta: pitkään puuttomana olleelle maalle syntyy uusi metsänielu. Se kumoaa osan energiataloutemme haitallisen hiilidioksidin päästöistä.

Hakepajun viljelyä suopohjilla on tutkittu 30 vuotta. Varhaiset 1970-luvun kokeet selvittivät 1-4 vuoden kierrolla kasvatettavien, Tanskasta tuotujen kori- ja vannepajujen viljelyä. Tulokset olivat kehnot. Lämminveriset Tanskan pajut eivät kestäneet suopohjien talvipakkasia, kevätahavia ja talvipakkasia.

Keväällä 1978 professori Olavi Huikari järjesti 4H-järjestön kanssa kilpailun, kuka kerholainen löytää pisimmän pajunvesan, missä se kasvaa ja mitä lajia se on. Tavoite oli löytää suopohjille kotimainen, nopeakasvuinen ja samalla talvenkestävä jalostuksen emopuu ja risteyttää se Tanskasta tuotujen jalopajujen kanssa.

4H – kilpailulla oli valtava menestys. Vesalähetyksiä tuli Metsäntutkimuslaitokseen satoja. Vesat leikattiin pistokkaiksi ja viljeltiin Kannukseen, johon Huikarin aloitteesta perustettiin Energiametsäkoeasema (myöhemmin Kannuksen tutkimusasema). Tärkeimmät hakepajukokeet viljeltiin Haapaveden Piipsannevalle.

Kotimaisten hakepajujen valinta alkoi tuottaa tulosta 1990-luvun lopulla, kun selvisi että niitä on kasvatettava pidemmällä, aina 8-10 vuoden kiertoajalla. Suopohjille kestävin laji on kiiltolehtinen paju. Piipsannevalla se tuotti  9, kun raudus tuotti  8, hies 7 ja harmaaleppä 5 kuivatonnia vuodessa hehtaarilta ensimmäisen 10 vuoden jaksolla.

Hakepajun käytännön viljely suopohjilla on maassamme vielä vähäistä, kokonaisalaltaan alle 10 hehtaaria. Merkittävin 2000-luvun koeviljely on Alavieskassa.

Ruokohelpi on yleistynyt 2000-luvulla suopohjien biomassakasvina. Se on pitkäkortinen, satoisa nurmiheinä, jota voi hakepajusta poiketen viljellä yhden vuoden kierrolla. Vuonna 2006 ruokohelpeä kasvoi  Keski- ja Pohjois-Suomen turvemailla yhteensä 14,000 hehtaaria, valtaosa juuri suopohjilla.

Ruokohelpi on tyypillisesti suomalainen keksintö. Esimerkiksi Ruotsissa ruokohelpeä on käytännön viljelyssä vain noin 1000 hehtaaria, kun hakepajua on 15,000 hehtaaria. Helpeä on kuitenkin tutkittu ja kokeiltu sielläkin jo 1980-luvulta lähtien.

Osaksi Suomen ja Ruotsin tyystin erilainen energiaviljelyn kehitys selittyy energiaturpeella. Se on meillä yleinen, mutta Ruotsissa verraten harvinainen voimaloiden polttoaine.

Ruokohelpi kytkeytyy polttoturpeeseen kolmella tapaa. Ruokohelpi on osoittautunut verraten helpoksi viljelykasviksi juuri turvetuotannon jättämillä suopohjilla. Helpi kasvaa luonnostaankin samantapaisilla multavilla mailla ja kosteilla jokivarsiniityillä.

Toisekseen, ruokohelpi on kätevä korjata turvetuotannon konein, sadon voi sekoittaa turveaumaan, ja turve-energiaa voi näin jatkaa puhtaammalla polttoaineella. Helpienergiasta ei nimittäin tule päästöiksi laskettavaa hiilidioksidia.

Kolmas kytkentä liittyy biomassan polttoon. Ruokohelvessä on runsaasti alkuaine piitä. Se antaa rotevalle helven korrelle kasvussa tarvittavan tukevuuden.

Poltossa pii on haitaksi. Piipitoinen helpituhka sulaa alemmassa lämpötilassa kuin esimerkiksi haketuhka. Sulava tuhka tukkii arinoita.

Ruokohelven tuhkaongelma ratkesi, kun keksittiin silputa helpi poltettavaksi turpeen seassa. Kun seospolttoaine syötetään suurten voimaloiden polttoon, tuhkan sulamisen voi estää tarkoin säädöin. Ruokohelpi palaa voimalassa turpeen tukiliekillä, eräänlaista kydöttämistä sekin.    

Veli Pohjonen

Kaleva. Alakerta. 16.7.2008.

No comments: