Pajun hyötykäytön historiassa oppia biotaloudelle

Paju on puista monikäyttöisimpiä. Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin viljelypuu. Vannepajulla 1800-luvun saksalaiset jämäköivät oluttynnyreitä. Parkituspajun kuorta kiskoivat 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden pientalonpojat kevään rospuuttokaudella ja myivät sitä nahkatehtaalle mukiinmenevään hintaan, nykyrahassa noin 300 euroa kuiva-aineen tonnilta.

Vuonna 1953 teollisuusmies Ralph Erik Serlachius ja metsäprofessori Risto Sarvas toivat Tanskasta 5000 pistokasta sellupajua. Korean sodan jälkeen sellua uhkasi raaka-aineen pula. Uusi kasvatusmenetelmä sai nimen metsäpuiden lyhytkiertoviljely.

Sellun kysyntä maailmalla notkahti 1970-luvun öljykriisin myötä. Lyhytkiertopuun alkuperäinen tarve poistui, mutta menetelmästä poiki energiapaju. Ruokapeltomme olivat tuolloin ylituotannossa. Pajun viljely pelloilla yhdisti puimurin ja hakkurin. Teknologia harppasi yksin puin korjuusta massojen puintihaketukseen.

Laajimmat kokeet viljeltiin turvesuon pohjille, joista oli tulossa maahamme uusi luonnonvara. Energiapajun viljely kuitenkin uupui 1990-luvun puolivälissä, kun liityimme Euroopan unioniin. EU ei tunne maatalouden ylituotantoa. Liikapeltomme palasivat ruoka- ja nurmikasveille.

Viimeisin pajun innovaatio ovat haihdutuskentät eli biokosteikot. Niissä vedelle ahneita pajulajeja ja -lajikkeita käytetään kaatopaikkojen tihkuvesien ja muiden jätevesien puhdistamiseen. Suomessa on siitä varhaista tietoa. Energiametsiä tutkineet Matti Ettala ja Ari Ferm keksivät 1980-luvun alussa kaatopaikan biokastelun. He sadettivat Lahden kaatopaikan alle tihkuvia vuotovesiä takaisin kaatopaikan päälle, minne he olivat viljelleet nopeakasvuisen haihdutuspajukon.

Pajut kasvoivat hyvin ja haihduttivat vedet taivaalle. Samalla ne haravoivat ravinteiden ja haitallisten orgaanisten aineiden jäämät juuriinsa. Jäämät siirtyvät runkoihin, niistä tehtyyn hakkeeseen ja lopulta voimalan tuhkaan. Aika ei kuitenkaan ollut menetelmälle kypsä vielä 30 vuotta sitten.

Hyötypajun merkittävin tarina on kuitenkin aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen Johann Andreas Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe oli suolaa, jonka emoaine salisyylihappo löytyi pian. Se kävi kiniiniä korvaavaksi kuumelääkkeeksi. Myöhemmin samaa happoa löytyi myös pensasangervon (Spiraea) kukista.

Puhtaan salisyylihapon maku oli vastenmielinen, ja se aiheutti mahavaivoja. Saksalaisessa Bayerin väritehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 asetyloida salisyylihapon. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema asetyylisalisyylihappo.

Myyntiin Bayer yhtiö antoi iskevämmän nimen, "Aspirin". A tulee sanasta asetyylisalisyylihappo ja spirin sanasta Spiraea. Apteekkeihin aspiriini tuli 1899.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Havainnot varmistuivat 1970-luvun alussa. Sen jälkeen on tiedetty, että päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti teollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Nykyään aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailman lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriinin  opettava tarina näyttää, mitä biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään.

Toinen opetus liittyy tuotteen teollistamiseen. Aspiriinia ei tehdä enää pajun kuoresta. Kemistit selvittivät jo 1900-luvun alussa, miten asetyylisalisyylihapon voi helpommin valmistaa kivihiilen tisleestä tai raakaöljystä. Viime vuosisadalla biotalous hävisi vielä fossiilitaloudelle.

Tällä vuosisadalla biotalous laskee löytävänsä niin monipuolisen tuotepaletin, että ehtyvä ja kallistuva fossiiliöljy ei voi enää korvata uusiutuvaa puuta.

VELI POHJONEN

Länsi-Saimaa. Mielipide. 17.6.2015